Oman elämänsä tiedemies puki koekaniinin korvat päähän
Olen koko elämäni ajan hieman hymyssä suin seurannut ihmisten innostuneita uuden vuoden lupauksia, jotka loppiaisen tienoilla alkavat murentua, kun Fazerin suklaalevy painaa painonpudotuslupausta enemmän. Jostakin syystä viime vuoden lopussa koin inspiroitunutta oloa ja päätin lähteä mukaan kalenterin vaihdon tuomaan symboliikkaan keksimällä itselleni teeman tulevalle vuodelle.
Kuten IG postauksessani aiemmin kerroin, tämän vuoden teemani on tarkoituksenmukaisuus. Tarkoituksenmukaisuus on ollut minulla jo pitkään piiloteemana, mutta halusin nostaa sen nyt niin sanotusti kepin nokkaan. Mitä tarkoituksenmukaisuus minulle sitten merkitsee? Se on erityisesti sellaisten asioiden keskittynyttä eteenpäin viemistä, jotka auttavat saavuttamaan pitkän tähtäimen tavoitteitani.
En ole varmastikaan ainut ihminen, joka on huomannut erään muuttujan vaikuttavan kielteisesti keskittyneeseen työntekoon. Tämä muuttuja on tietysti älypuhelin ja sen kaikki ihanat aplikaatiot. En ole pitänyt itseäni maailman pahimpana puhelinriippuvaisena, mutta on tunnustettava se tosiasia, että olen löytänyt puhelimen yllättävän usein kädestäni ja se on häirinnyt keskittymistäni ja tekemistäni.
Ymmärsin, että puhelin oli suuri haaste tarkoituksenmukaisuuden teemani toteutumiselle tänä vuonna. Tätä näkemystä vahvisti entisestään hyvän ystäväni suosittelema kirja Kadonnut keskittymiskyky, jota voin lämpimästi suositella kaikille. Johann Hari tarkastelee kirjassaan keskittymiskyvyttömyyden kriisiä erittäin moniulotteisesti ja myös itsekriittisesti. Kirjan mukaan älypuhelimen koukuttavuuden syy ei löydy käyttäjän heikosta itsekurista vaan siitä että kaikki käyttäytymistieteellinen tieto on valjastettu aplikaatioiden suunnitteluun, jotta ihminen viettäisi maksimaalisen paljon aikaa niiden parissa. Jokainen viettämäsi hetki puhelimessa tietää rahantuloa jollekin taholle. Huomiostasi käydään kovaa kaupallista taistelua.
Uuden vuoden lupauksen sijaan oli aika aloittaa ihmiskoe. Halusin selvittää, mitä keskittymiskyvylleni ja minulle muutenkin tapahtuu, jos olen puhelimella maksimissaan noin 10 minuuttia joka päivä. Olennainen kysymys oli tietysti se, miten pystyn olemaan puhelimellani vain 10 minuuttia päivässä, kun se tuntuu aina kuin taikaiskusta ilmestyvän käteeni.
Tässä nousee esille tavoitteiden asettamiseen liittyvä olennainen pointti. On hyvä asia, että on tavoitteita, mutta se ei vielä yksinään riitä. On rakennettava systeemi, jonka avulla tuo tavoite toteutuu. Puhelimen suhteen ongelmani oli siinä, että aika ärsykkeen ja toiminnan välillä oli liian lyhyt ja sitä myöten liian mutkaton. Ärsykkeen (ajatus puhelimen ottamisesta) ja toiminnan (käsi tarttuu puhelimeen) väliin tuli saada niin sanotusti kitkaa. Ratkaisin ongelman heittämällä puhelimeni keittiön yläkaapin perukoille. Näin ollen, kun minulle tulee mieliteko tarttua puhelimeen, joudun näkemään vaivaa ja aikaa sen esille ottamiseen ja näin minulle avautuu mahdollisuus kysyä itseltäni kysymys: "Tarvitsenko nyt oikeasti puhelintani?" Ja suurimman osan ajasta vastaus on ollut kieltävä. Tämä järjestely on auttanut minua pysymään tavoitteessani. Eikä minulla enää oikeastaan herää niin usein mielitekoa tarttua puhelimeen.
Mitä muutosta sitten on tapahtunut? Kieltämättä kokeeni heikko puoli on se, ettei mitään kunnollisia mittareita ole määritelty vanhan kunnon mutu-tuntuman lisäksi. Mutu-tuntuma on tosin ollut lupauksia herättävä. Oloni on ollut rauhallisempi ja olen ollut esimerkiksi kotona enemmän läsnä lasteni kanssa. Ja erityisesti kaikkien kirjallisten töiden tekemisessä on ollut suuri muutos. Tätä pääsin testaamaan, kun minulta tilattiin koulutus teemasta, josta minulla ei ollut minkäänlaista valmista pohjaa tai ajatusta miten sen toteuttaisin. Yhdessä aamupäivässä sain kuitenkin aikaiseksi pohjarungon koko koulutukselle. Jorma Uotinenkin sanoisi varmasti: "Ei paha!" Kaiken kaikkiaan pidän enemmän siitä ihmisestä, joka olen nyt, kun en ole niin paljon puhelimessa, joten puolestani ihmiskoe saa jatkua.
PS. Tarkoituksenmukaisuuden teemaan liittyen alan julkaista lyhyitä videoita uudella Youtube kanavallani Lyhytterapia Pilkahdus. Harras toiveeni on, että ihmiset voisivat saada niistä jotakin pientä inspiraatiota elämäänsä. Valmistavat toimenpiteet on jo tehty ja nyt kun olen luonut itselleni sosiaalisen paineen, niin on tarpeeksi kannustetta alkaa käsikirjoittamaan ja kuvaamaan materiaalia.